Kun pidimme mieheni kanssa Japanissa Tokion Musashinon seurakunnassa raamattupiiriä, käytimme siinä Mailis Janatuisen kehittämiä Ilosanomapiiri-kysymyksiä. Kysymys ”Mitä kaikkein eniten haluaisit jättää perinnöksi lapsillesi, lapsenlapsillesi tai muille läheisille lapsille?” sai piirissä aikaan pitkän miettivän hiljaisuuden. Eräs mies katkaisi ajatusten lähes kuuluvan raksutuksen ja vastasi varmalla äänellä: – ”Kalastustaitoja. Tiedon siitä missä kalat ovat milloinkin ja miten niitä voi pyytää.” Monelle saarivaltion asukkaalle tämä on tärkeää.

Eräs iäkkäämpi rouva muisteli mitä hän oli saanut henkiseksi perinnöksi omilta vanhemmiltaan. Se oli oppi, että työtä pitää tehdä. Silmät tulta kipinöiden ja sormella pöytään tahtia naputtaen tämä harmaahapsinen nainen toisti oppimansa: – ”Hataraki, hataraki, hataraki!” – Työtä, työtä, työtä! Sitten hän kuvaili miten ankaraa työntekoa hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli ollut sen ajan köyhässä Japanissa ja miten työtä tekemällä oli noustu puutteesta pois. Muut iäkkäämmät piiriläiset nyökkäilivät painokkaasti samanlaisten kokemusten merkiksi.

Teologian opiskelija, jolla oli pieni tytär, vastasi hiljaa, että kaikkein eniten hän haluaisi jättää lapselleen perinnöksi uskon Jeesukseen.

Entä me täällä Suomessa. Mitä me olemme saaneet vanhemmiltamme perinnöksi?

Luonnollisesti vanhempamme opettivat meille kaikki arkielämän taidot pukeutumisesta ja syömisestä pyörällä ajamiseen ja muuhun. Mitä tietoja ja taitoja heillä olikin, niitä välitettiin. Kalastusvinkkejä on moni saanut täälläkin.

Taitojen ja tietojen lisäksi olemme saaneet vanhemmiltamme valtavan määrän henkistä perintöä – asenteita, arvoja, elämänfilosofioita, käyttäytymismalleja, ihmissuhdetaitoja, tapoja ja sanontoja. Paljon saimme sellaista hyvää henkistä perintöä, joka kantaa meitä elämässä. Taakkojakin perimme. Monien mieltä painaa vielä aikuisenakin ne vaatimukset ja odotukset, joita vanhempamme meihin kohdistivat.

Tutkimusten mukaan Suomessa kristillisen uskon perinnön siirtäminen jälkipolville on onnistunut heikosti. Se on valtava tragedia, sillä nyt puhutaan sellaisesta aarteesta, joka olisi kaikkea muuta tietoa, taitoa ja rahallista perintöä huikean paljon arvokkaampi. Se kantaa, paitsi tässä elämässä, myös silloin kun Jeesus tulee kerran kunniassaan hakemaan omiaan Kotiin.

Meistä suomalaisista suuri osa on siis perinyt kotoaan ”tyhjänpäiväisen elämän” kuten 1. Pietarinkirje sen sanoo, tai niin kuin vanhemmassa käännöksessä on: ”turhan vaelluksen”. Ei ole ihme, että monet kamppailevat sen kanssa, että elämä tuntuu merkityksettömältä. Tuo 1. Pietarinkirjeen kohta 1:18-19 kertoo kuitenkin, että kaikki ihmiset on Jeesuksen kalliilla verellä lunastettu pois ”isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä”.

Itse kävin alakoulua sellaiseen aikaan kun Raamattua vielä opetettiin lapsille koulussa ilman tiukkoja rajoituksia. Siellä laulatettiin usein tätä virttä:

“On meillä aarre verraton
se kalliimpi on kultaa.
Myös jalokivi kallein on
sen rinnalla vain multaa.
Näin suuren lahjan taivaasta
me saimme omaksemme,
sanansa Herra Jumala
kun antoi aarteeksemme.”

(VK 183)

Mitä jos haluaisimme jättää jälkeemme tätä kultaakin kalliimpaa aarretta lapsillemme, lapsenlapsillemme tai muille lapsille? Kouluissa tämän kullan jakelu onnistuu enää heikosti, joten sen varaan ei voi laskea. Muutoinkin se voi tuntua vaikealta. Uskoa kun ei voi antaa toiselle niin kuin esinettä.

Usko on jotain elävää. Ensin täytyy kylvää, muutoin ei voi tietenkään odottaa satoa. Ja itänyttä uskon kasvia täytyy tukea, ruokkia, suojata ja vaalia niin itsessään kuin läheisissä. Samoin kuin kasvin kasvattamisessa, on nähtävä säännöllisesti hiukan vaivaa. On toki tärkeää antaa lapselle ruoka ja vaatteet, mutta Jeesus opetti, että vielä tärkeämpää on Jumalan valtakuntaan pääseminen. ”Onhan henki enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet.” (Luuk. 12:23)

Oman lapsen kohdalla täytyy etsiä tietoa missä olisi hänen uskoaan tukevia paikkoja ja tilanteita. Sitten kyyditä, saattaa tai ohjata häntä pyhäkouluun, varkkujen toimintaan, messuun, nuorten iltoihin, leireille ja kristillisiin tapahtumiin. On huolehdittava, että hänellä on säännöllisesti jotakin sellaista luettavaa, kuunneltavaa tai katseltavaa, joka antaa hänen uskolleen ravintoa. Esimerkin voima on suuri. Millaisen esimerkin oman uskon hoitamisesta hän näkee vanhemmissaan? Olisiko meidän perheessä aamu- tai iltahetki, jossa rukoillaan ja luetaan Raamattua, tai lasten ollessa pieniä, lasten Raamattua? On mietittävä mistä lapsi voisi saada kristittyjä ystäviä. Sitten voi vain rukoilla ja jättää tämä asia Jumalan hyviin käsiin. Ja silloin kun ei voi muuta, voi aina rukoilla, ja se on paljon se.

Tätä kultaakin kalliimpaa perintöä voi siirtää myös tuntemattomille lapsille, kotimaassa tai lähetyskentillä:

– Tokiossa Suomi-kirkon lasten ruokapiirissä tavoitetaan japanilaisia lapsia, joista monet tulevat ei-kristitystä perheestä. Kokkausten valmistuessa heille kerrotaan evankeliumia kuvien ja Raamatun kertomusten kautta. Suomi-kirkon työtä voi tukea täällä.

– Sleyn Kenian orpolapsityössä lapselle annetaan suomalaisen kummin tuen kautta kokonaisvaltaisesti elämän eväitä, ja siihen kuuluu vahvasti myös lapsen hengellisen kasvun tukeminen.

– Lahjoittaminen Sleyn lapsi- ja perhetyölle Suomessa tuo kristillistä toivoa oman maamme lapsille.

– Hengellistä perintöä voi jättää jälkeensä myös testamenttaamalla haluamansa osan varoistaan tai omaisuudestaan haluamalleen evankeliumia jakavalle työmuodolle.

”Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan
emmekä voi viedä mitään täältä pois.”
(1. Tim. 6:7).